24. tammikuuta 2013

Sietäis hävetä

Olen tässä hihitellyt itselleni jo vuosikymmenen muutaman päivän. Meillä on suvussa jännittävä nolousgeeni**, jonka jossain vaiheessa jopa kuvittelin hypänneen itseni yli - mutta tämä viikko taisi todistaa veren todella olevan vettä sakeampaa.

Ollaan jo useampi viikko suunniteltu opiskelukavereiden kanssa heidän excursiotaan pohjoiseen kotikaupunkiini. Kyseessä on siis ystäviä vuosikymmenen takaa ja juuremme juontavat nimenomaan tuuliseen yliopistokaupunkiimme, missä valkkaripullo maksoi aina maksimissaan 6 euroa, ja lähestulkoon kaikkiin kapakoihin löytyi ainakin yksi naamavippi. Opiskelijakämpät oli sisustettu lastulevyllä ja äitin vanhoilla verhoilla (no, mulla nyt ainakin), mutta kukaan ei yleensä ollut köyhä tahi kipeä. Ainakaan kovin suureen ääneen muita enempää.

[Sittemmin toki kaikki muut ovat siirtyneet oikeisiin töihin. Siis niihin sellaisiin, joista maksetaan ihan oikeaa rahapalkkaa, eikä esimerkiksi korvata menetettyä vapaa-aikaa drinkkilippuina, pinsseinä tai collegehuppareina.]

Koomisintahan tässä reissussa on tällä viikolla ollut oma angstaamiseni aiheen suhteen: sain ahdisteltua illan verran kotiani, ja sitä ettei tällä opiskelijabudjetilla ole juuri mitään ylimääräisiä hankintoja tehty. Opiskeluvuosista karttunut on lähinnä keittokirjahylly, mutta Vepsäläisen sohvia, Boknäsin kirjahyllyjä tai Artekin lamppuja täältä on ihan turha etsiä. Yksiö mikä yksiö mikä yksiö.

Suunnittelin tovin jopa lavastavani kotini lainatavaroilla: äiteen kaapeista pari antiikkista Toikan pulua, ja muutama vuosikymmen Arabian Kalevala-vuosilautasia. Tulisi katsokaas 80-luvun nostalgiaan jumahtanut säkenöivän menestyksekäs retrovaikutelma, ja illuusio siitä, että opiskelijabudjetilla sniiduilu on meidän kaikkien kohdalla jo taaksejäänyttä elämää.

Tulin sitten kuitenkin järkiini. Siskon kanssa juteltiin, että onhan sitä kiva kadehtia vertailla ihailla itseään parempituloisten kauniisti sisustettuja Avotakka-koteja. Mutta harvemmin sitä kuitenkaan omaansa huonommin sisustettua kämppää kuitenkaan ääneen kritisoi.***

Parhautta silti. Sekä genetiikka että ystävien kyläluutuus. Varmasti hyvin levätty perjantain ja maanantain välinen yö luvassa, that much I know.

**) Eräs vanhempi (kovin ihana, mutta silti hassu) naisihminen häpeää mm. kaikkea. Tai ainakin tältä elämänsä ulospäin usein vaikuttaa - ja mikä jännittävintä, niin useimmiten ulkopuolisen on hyvin vaikea kuvitella nolosteluun johtavia syitä. Tästä oiva esimerkki on viime joululta: meillä oli Tapanina jo perinteeksi muodostunut suvun lounas, johon myös ko. henkilö on jo vuosikaudet ollut kutsuttuna. Äitini raportoi joulunalusviikolla keskustelustaan Tapanin-lounaaseen liittyen: kuulemma on ensinnäkin noloa, että vuodesta toiseen meiltä tulee kutsu kyseiseen ruokaspektaakkeliin. Toisekseen noloa on se, että paikalla on niin monta ihmistä (parisenkymmentä on nuppiluku) - ja tästä johtuen Tapanina meidän ruokapöytä jatkuu olohuoneeseen. Olohuoneeseen, for goodness' sake. [Heillä itselläänhän toki on myös antiikkinen juhlapöytä olohuoneessa - mikä kuitenkin on ilmiselvästä Täysin Eri Asia.

***) Eli lasken sitten ystävieni olemattomien käytöstapojen varaan tässä: ei ne kehtaa ääneen ihmetellä kakkoslaadun kivituikkuja, maalarinteipillä korjattua kaukosäädintä tai edelleen jatkuvaa IKEA:n kalusteilla sisustamistani. [eiPÄ.]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihana olet, mielipiteinesikin.