Jokaiselle nuorelle, myös
minulle tuli hetki, jolloin alkoi tehdä mieli maailmalle. Muualle. Irti.
Olin kokenut kielikurssit ja nuorille turisteille tarkoitetut
houkutukset. Pitäisi päästä pidemmälle ja pidemmäksi aikaa.
Kotipesän reunat kolisivat yhä kuuluvammin, ehkä jopa yllätyksenä vanhemmilleni. Nytkö
jo? Ei hennoisi vielä päästää. Eikö kuukauden kielikurssi riittäisi?
Entä jos tulee ikävä tai ei pärjää? Eihän vaihtovuosi edes ole perinne,
meidän suvussa? Toisaalta haluttaisiin antaa minulle uusia
ulottuvuuksia, kun ei aikanaan itse päästy.
Elokuun kahdeksantena käymme koko porukalla torilla aamukahvilla. On vaikea esittää maailmannaista, kun kyynelten nieleskelemiseen menee suurin osa ajasta. ”On joo, tosi jännä lähteä,” on pakko vastata kaikille kysyjille. Vaikka itse asiassa mieli tekisikin käpertyä peiton alle ja unohtaa koko vuosi. Kenen idea tämä edes oli..?
Elokuun kahdeksantena käymme koko porukalla torilla aamukahvilla. On vaikea esittää maailmannaista, kun kyynelten nieleskelemiseen menee suurin osa ajasta. ”On joo, tosi jännä lähteä,” on pakko vastata kaikille kysyjille. Vaikka itse asiassa mieli tekisikin käpertyä peiton alle ja unohtaa koko vuosi. Kenen idea tämä edes oli..?
Viimeisen
oltermannileivän ja kylmän maitolasillisen jälkeen iskä pakkaa
matkalaukkuni autoon ja patistelee minuakin kyytiin. On pakko kohdata
todellisuus. Halaan pikkuveljeä ja rapsutan kissaa. Halaan siskoja,
kolmesti. Niitä kaikkia. On vaikea sanoa rakastavansa, mutta silti ihan
pakko. Äiti on halausjonossa viimeisenä. En osaa sanoa mitään. Eikä
äitikään. Parempi ehkä niin. En uskalla katsoa taakseni, kun lähden
viimein kohti autoa. Matkaan. Maailmalle.
Automatka
lentokentälle tuntuu epätodelliselta. Niin lähellä kotia, mutta niin
kaukana. Jätän mielessäni hyvästit naapurin postilaatikolle, sille
bussipysäkille jolta aina aamuisin koulumatkani aloitin. Parhaan kaverin
kotitalokin osuu matkamme varrelle.
Iskä
yrittää kannustaa nyyhkyttävää lastaan. Mitä ylipäätään voi edes sanoa
esikoiselleen, joka räpistelee siipiään. Ensimmäistä kertaa oikeassa
elämässä. ”Soitahan nyt sitten, kun pääset perille.” ”Kyllä sitä vuoden
kestää vaikka aidan seipäänä.” ”Jos hätä tulee, niin tulen kyllä
hakemaan. Ihan välittömästi.” Loppumatkasta isäkin istuu ihan hiljaa.
Sateesta huolimatta aurinkolasit silmillään.
Kentällä
on täysi hulina päällä. Matkakuume alkaa nousta. Nytkö jo maailmalle?
Ja vielä ikkunapaikka. Mukavan näköisiä lähtijöitä nuo muutkin. Vanhemmat poukkoilevat lähtöselvityksessä kuin peurat ajovaloissa. Odotuksen voi suorastaan tuntea.
Järjestön edustaja komentaa passintarkastukseen. Iskä halaa, ensimmäistä kertaa sitten
lapsuuden. Itku pääsee, vaikka mieli tekeekin maailmalle. ”Nähdään
vuoden päästä. Pidä itsestäsi huolta. Ja hyvää matkaa!
Ja
kertoo myöhemmin, että radiossa vuonna 1995 heti lähtöni jälkeen soinut
Björkin biisi ”Oh, it’s so quiet” tuo edelleenkin hänen mieleensä tuon
yhden yksittäisen hetken.
~ * ~
Tästä alkoi mun elämäni ensimmäisen osan (16 vuotta tästä hetkestä eteenpäin) määritellyt matka maailmalle. Vaihtovuosi maissipellon reunalla michiganilaisessa pikkukylässä toi seuraavien vuosien aikana mukanaan tusinoittain ihania, rakkaita ystäviä; työreissuja eri puolille maailmaa; turhautumista ja suuria onnistumisen kokemuksia; itkuja, nauruja, pieniä paskahalvauksia, hysteerisiä hihityksiä mitä omituisimmissa paikoissa; ja ennen kaikkea uskoa maailman parantumiseen, yksi nuorisolainen kerrallaan. Edelleen uskon asiaan, kaikesta huolimatta - ja erityisesti uskon Gandhin sanontaan: 'Be the change you want to see in the world.'