Huikeasti uskaltamisesta

“Kriitikoilla ei ole väliä: heillä, jotka yleisöstä käsin osoittelevat mitä olisi voinut tehdä paremmin, tai toistelevat kuinka vahvinkin meistä joskus kompastelee. Kunnia kuuluu sille, joka on keskellä näyttämöä, kasvot hien ja lian peittäminä: joka pelottomasti yrittää, on väärässä eikä anna useankaan epäonnistumisen jälkeen periksi. Hän, joka menee äärirajoilleen tavoitteensa saavuttamiseksi, tunnistaa omistautumisen itselleen tärkeälle asialle; hän parhaimmillaan nauttii onnistumisen huipusta - ja pahimmillaan, epäonnistuessaan, hän epäonnistuu huikeasti uskaltaen."

-Brene Brown

Olin vielä muutama vuosi sitten omimmillani yleisön edessä puhuessa. Lähestulkoon asia kuin asia oli jonkinasteisen koulutuksen tai luennon arvoinen - ja jossain välissä jopa epäilin olevani positiivisesti allerginen mikrofoneille: niin valtavat kipinät yleisölle puhumisesta sain. Ja olin siinä itse asiassa jopa ihan hyvä melko lailla huikea, suurimman osan aikaa. Ihmisten edessä asiasta puhuminen, pienenkin muutoksen kipinän kylväminen, ja satunnaisten naurunryppyjen aiheuttaminen - siitä minä nautin.

Mieleenpainuvimpia kokemuksia mikrofonin varressa oli lienee 500-päisen eurooppalaisista (täysikäisistä, toim. huom.) nuorisolaisista koostuneen leirikansan edessä avauspuheenvuoron pitäminen. Toki täti-ihminen pysyi täti-ihmisen roolissaan englanninkielisen hurinan aikana; inspiraatiota ja perspiraatiota ja hardrockhallelujaa - sopivassa suhteessa kutakin. Vahvaa uskoa asiaan, Euroopan nuorisoon ja yhdessä tekemiseen. Ja kun puheenvuoron saksankielisen käännöksen aika tuli, totesin kylmän viileästi oppineeni saksaa ainoastaan elokuvista, enkä täten osaa sitä kuin yhden lauseen.

"Ich komme, ich komme!", päätin puheeni, kiitin ja poistuin hihitellen lavalta.

Nuoriso meinasi kuolla. Hohotukseen lähinnä, ei järkytykseen. Paikalliset kollegat puolestaan tuumivat tykönään hetken, että ymmärsinkö yhtään sanomaani. Saattoi jossain välissä leirin aikana käydä myös heille ilmi, että eräs allekirjoittanut vaan on melko lailla pimiä. Ja ehkä ihan vähän sekaisin.

Mä uskon hyvin vahvasti huikeasti uskaltamiseen. Siihen, että usko omaan asiaan ja oikean tekemiseen on niin vahva, etteivät ympäröivät ihmiset tai olosuhteet saa rohkeutta järkkymään. Kukaan meistä ei ole koskaan täydellinen, eikä täysin luodinkestävä. Ja jos jää odottelemaan sitä täydellistä hetkeä nousta yleisön eteen (olipa se sitten ihkaoikea katsomo, tai vaikkapa vaan virtuaalinen sellainen - uusista urasuunnitelmista tms. nyt puhumattakaan), niin siinä tulee myös ohimennen uhranneeksi ainutkertaisia mahdollisuuksia, jotka eivät ehkä ikinä toistu. Puhumattakaan siitä, että samalla tulee kääntäneeksi selkänsä myös itselleen: niille taidoille ja tavoille, joissa nimenomaan minä olen poikkeuksellisen lahjakas.

Jännä ilmiö silti. Lukion ensimmäisellä mikään (ei mikään) ollut kauheampaa kuin mennä koko luokan eteen pitämään äidinkielen tunnilla kirjareferaattia. Oikeasti - kämmenet hikoaa edelleen, ja maha täyttyy oksennuksesta, kun muistelee noita aikoja, ja niitä tunnelmia. Yleisön edessä laulaminen aiheuttaa allekirjoittaneessa edelleen samankaltaista paniikkia, vaikka ihan todistetusti satunnaisesti olen nuotissa pysynytkin.  

Tässä olen ja tehoan, sanoo viisas äitini. Lainauksen takana teatterissa elämäntyönsä tehnyt näyttelijä. Ehkä mun pitäisi vaan kerätä kaikki rohkeudenrippeeni ja selvittää, voiko täällä pohjolassa opiskella esimerkiksi standuppia missään. Siinäpä nimittäin olisi haastetta: nousta mikrofonin varteen nimenomaan naurattamista varten - ei niin, että hysteeriset hihitykset ovat muka-asiallisten erittäin asiapitoisten luentojeni sivuvaikutuksia.

Pitäisköhän tässä alkaa kerätä ensi marraskuuta silmälläpitäen taas 35 Aikaansaatavaa Asiaa ennen 35 ikävuotta -bucketlistiä? Viisi vuotta sittenhän suoriuduin itse asiassa ihan hyvin melko lailla loistokkaasti! Pitääkin kaivella se to-do -lista jostain. Ja ehkä miettiä asiaa vielä hetki.**

**) Älkää siis tehkö, kuten minä teen. Vaan niin kuin minä sanon! Hohoo.