Pappani kuoli marraskuussa. 84-vuotiaana, pitkän ja hyvän elämän eläneenä. Tähän ikään mennessä on jo vuosia tullut siunailtua kuinka onnekkaana voi itseään pitää, kun jouluaaton hautausmaavierailulla kynttilöitä on sytytetty 'vain' isoisovanhempieni muistolle. Niinpä tuli muutos siihenkin, ensimmäistä kertaa tänä vuonna hiljennyimme muistamaan viisasta mersumiestä, suvun vanhinta, meidän ikihonkaamme.
Pappa sairastui yllättäen, mutta tyylilleen uskollisena taisteli elämästään hyvän tovin. Ehdimme kiittää eletystä elämästä, hänen antamastaan miehen (ja isän!) mallista, silittää poskesta - ja toivottaa papalle kauniita unia. Itse asiassa useammin kuin kerran, niin käsittämätön oli papan halu vielä takaisin tähän maailmaan.
Suru-uutista osattiin kuitenkin odottaa. Ikävästä oli puhuttu, ja pahimpaan valmistauduttu - kyseessä on kuitenkin suvun vanhin mies. Jollakin tapaa järjestys on kuitenkin 'oikea' - eihän meistä kukaan voi täällä määräänsä pidempään aikaa viettää.
Luopuminen, lohduttomuus ja kuoleman lopullisuus on pikku hiljaa avautunut meille kaikille. Olen surrut omaa kuolevaisuuttani, itkeä pillittänyt sitä, kuinka me kaikki (oletettavasti) joudumme hautaamaan omat vanhempamme joskus. Nyyhkinyt tuntemattomien ihmisten kuolinilmoituksia - jollekin, jossain se aamun lehden muutama palstamillimetri kun on ihan hirvittävän suuri ja henkilökohtainen menetys. Se suurin mahdollinen.
Tämän elämän toistaiseksi liikuttavimpiin hetkiin kuuluu kuitenkin isäni ajama pitkä musta mersu, jossa liehui lippu konepellillä. Hautaustoimiston ystävälliset pojat (lukiokavereita) suostuivat pyyntöömme; iskä sai tarjota omalle isälleen vielä sen viimeisen kyydin siunauskappeliin. Ele oli äärimmäisen koskettava, ja pappa olisi sitä todella arvostanut. Todella.
Nelivuotiaan tätilapsen kanssa isopapan kuolemisasiaa tänään taas sivuttiin. Ja oikeastaan murumies oli mielessään kehitellyt erinomaisen lohduttavan tarinan siitä, mihin me kuoltuamme päädytään. Nelivuotiaalle taivas on ilmeisen abstrakti käsite - hän siis ajattelee papan menneen kuuhun. Of all places. [Se, miten pappa on kuoltuaan sairaalasta kuuhun asti päässyt, on ihan eri tarina. Jolla ei vielä ole oikein järkevää selitystä.] Mutta silti - kerrassaan valloittava ajatus. Ja kuinka komeaa papan olisikaan tietää, että pikku-ukkelit pitävät häntä lähestulkoon astronauttina, lopun ikäänsä.
Tänään vilkutan siis verhon raosta kurkkivalle kuulle - ja papalle siellä jossain. Kuussa tai muualla. Ja kadehdin samalla lapsen mielikuvituksen rehellisyyttä ja rikkautta. Missäköhän vaiheessa se meiltä katoaa?
** Ja loppuun poliittisesti täysin epäkorrekti kommentti. Sukulaisten kannattanee lopettaa lukeminen tähän ettei tule paha meeli.
Noin.
Tilastollisesti laskettuna seuraavien vuosien (1-5 olisi veikkaus, mutta mistä näistä nyt tietää) tulee vastaavankaltainen isovanhemman menetys toistumaan kohdallani vielä noin kolme kertaa. Koska olen ihmishirviö, niin mietitytti tuossa taannoin se, että päteeköhän tässä sama ilmiö kuin monilapsisen perheen arjessa - suhteessa esimerkiksi esikoisen ja kuopuksen valokuva-albumeihin, lapsikirjaan tai muuhun neuroottiseen huolenpitoon.. Suvun ensimmäisissä hautajaisissa kun oli pitopalvelua ja ammattilaisvalokuvaajaa, pöytäkoristusta ja valokuvaesitystä - melkoisesta saattoväestä puhumattakaan. Kuvat koottiin samettiseen kansioon, ja joulun ajan kirjahyllyssä paloi kynttilä papan kuvan vieressä. Noinkohan neljännen kohdalla pieteetti on yhä sama, vai copy-pastetaanko ohjelma, virret, ruokalista jne 'edellisistä' - ja kuva-albumeja ei jakseta välttämättä enää edes koota..? Samat punanaamathan niissä kuitenkin itkuaan pidättävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihana olet, mielipiteinesikin.