Oleskeluyhteiskunnasta, päivää!

Ollaan erään toimistotärkeiden parista duunarielämään myös suuntaavan ystävän kanssa juteltu koko lailla päivittäin  todella usein  aika paljon tästä oi-niin-trendikkäästä downshiftaajan elämäntyylistä.

Akkainlehdistä kun on jo vuosikausia saanut lukea virkeiden kolmevitosten, oravanpyörän ja uraohjustelun ulkopuolelle jättäytyneiden ellenjokikunnasten haastatteluja, joissa he kirkkain silmin kertovat uuden elämän ihanuudesta, maailmankaikkeuden hidastumisesta, 80 työtunnin viikkotahdin merkityksettömyydestä sekä ylipäätään maallemuuton sietämättömästä keveydestä. On omenapuuta ja sahapukkia ja lampaita laiduntamassa takapihan nurmikenttää. Ja antiikinaikaista remontoitavaa kyläkoulua/asemarakennusta/kerrostalokolhoosia, joiden pinnoilla näkee sen oman käden jäljen. Ihan erilaista on, kuin jos vaan päivät pitkät päätteen ääressä exceliä hakkaisi ja puhelimeen vastaisi.

Juu-u, kuulkaa.

Vaihtoehtoisesti downshiftaavan kolmevitosen elämästä voisi kertoa myös seuraavat tosiasiat (tämä siis kaikille uranvaihtoa aikuisiällä suunnitteleville absoluuttiseksi totuudeksi  seinätauluksi  pureskeltavaksi):

1. Elämä on ihanan kallista. Todella. Entisenä järjestötyöläisenä ei palkka ole koskaan päätä huimannut, mutta 70% kuukausipalkasta on oikeasti vaan 70% kuukausipalkasta. Eli menoja pitäisi pystyä samassa suhteessa myös pienentämään. [Tätä ei auta esimerkiksi investointi ym. vanhoihin kiinteistöihin, haaveilu matkustelusta, eivätkä erityisestikään visiitit entiseen elämään kuuluvien, edelleen siinä uraoravanpyörässä mekkaloivien ja ihan oikeata palkkaa nostavien ystävien luokse.**] Siinäpä sitä sitten miettii luottokunnan laskujen, mätkyjen ja kirjaston setien lähettämien uhkavaatimusten äärellä, että mistä jeesuksesta raha kaikki tähän elämiseen taas löytyy. [Aina on löytynyt. Mikä on kyllä kovin epäilyttävää, minustakin. Mutta uusista vaatteista, sisustuselementeistä tai viikottaisista sushilounaista on ihan turha haaveilla. Tulee vaan paha mieli.]

2. Firman piikki on löytänyt ihan uuden merkityksen. Enää ei heilutella businesseurocardia yön pikkutunneilla tai lentokenttätakseissa. Vaan ihan rehellisesti kuljetaan koti-kotona avojaloin (sisällä, hullut - täällä on pakkasta!), kammataan tukkaa näytösluontoisesti silmille ja huokaillaan kuuluvasti Lidlin kiiltävän kuvaston äärellä. Tuolla olisi nuo kyljyksetkin nyt taas tarjouksessa... Ja sitten vaatimattoman kiitollisesti, ja muka-pitkin hampain suostutaan äidin tarjoamaan kampaajakeikkaan, sukkaostosreissulle tahi lounasexculle paikalliseen soittoruokalaan. Downshiftaaminen kysyy ennen kaikkea nöyryyttä, ja jatkuvaa valmiutta olla kiitollinen sukulaisten ohikiitävistä tarjouksista esimerkiksi ilmaiseen päiväkahviin tai kiiltävään kynttilänjalkaan.***

3. Kolmevitosena ammattia vaihtava saatetaan ulkomaailman silmissä kokea kohtuullisen erikoisena elämäntapainkkarina, joka ei peterpanimaiseen tyyliin vaan halua maksaa veroja  kantaa vastuuta  kasvaa isoksi. Vaihtoehtoisesti saatetaan kuvitella, että alanvaihtoon on innostanut ensisijaisesti vain ja ainoastaan nämä alati trendikkäät tositeeveeohjelmat (Määstötseefit ja Polliisit ja mitänäitänyton). Siksipä on hyvä kehitellä joku uskottava, ja omaan suuhun sopiva peitetarina elämän suunnan muuttamiselle - joku joka ei kuulosta turhan sinisilmäiseltä  fanaattiselta  kornilta  erikoiselta esim. alalla jo vuosikymmeniä toimineen konkarin korviin. 'Joo, kato, mä jotenkin niinku nautin siitä, että ihmiset saa hyvää ruokaa ravintolassa, ja muutenkin mun mielestä tällä palvelualalla olis täällä perätontunpers*essä paljon opittavaa just meikäläiseltä.'

 4. Meitä on melko moneen junaan täällä. Ihmisarvo, tehdyn työn arvokkuus, merkityksellisyys ja ihmisen sydämen sivistys ei missään nimessä riipu akateemisesta loppututkinnosta, veroprosentista tai siitä ollaanko töissä uniformuissa vai jakkupuvuissa. Mä olen itse akateemisen perheen esikoinen, käynyt kaupungin huippulukion, opiskellut yliopistossa kauppatieteitä, asunut Yhdysvalloissa lähes kolme vuotta -- ja parhaillaan kirjoilla kaupungin entisessä emäntäkoulussa. Keittiömaailmassa olen (kauniistikin sanoen) jo ainakin vartin kärjestä: itseäni huomattavasti nuoremmat, ja valovuosia lahjakkaammat ammattilaiset ovat olleet alalla jo vuosikausia -- ja ikäiseni hahmot ovat useimmiten esimiesasemassa, vuosikymmenen työuran jälkeen. 'Kilpailen' harkkapaikoista (sekä keväällä myös työpaikoista) harvoja amisviiksiä kasvattavien  sätkiä käärivien juuri täysi-ikään päässeiden jusupettereiden kanssa. Enkä ole koskaan aiemmin tullut esimiesteni toimesta kohdelluksi näin arvokkaasti: harkkaria on osattu lempeästi vittuillen kannustaa, ja ilolla oppia jakaa. Saamani palaute on ollut suoraa, asioista on osattu puhua niiden oikeilla nimillä - eikä pitkänkään päivän jälkeen ole vielä koskaan tullut mentyä kotiin pahalla tuulella tai ahdistuneena. Mikä on ollut täysin uutta, kaikkien näiden työvuosien jälkeen. Todella!

Summa summarum: päivääkään en ole suunnanmuutosta katunut. Päinvastoin! Mutta harkintaa voisi olla hyvä käyttää, ja asioita hieman nokkaansa pidemmällä pohtia. Ennen kuin esimerkiksi surffaa osoitteeseen koulutusrahasto.fi ja tyrkkää opintovapaahakemuksen menemään...


**) Jostain syystä vanhojen ystävien kanssa tuusatessa termit köyhä ja kipeä ei edelleenkään kuulu meikäläisen sanavarastoon. Sen sijaan 'tän geeteen kanssa ssssopii hirveeeeen hyvin toi fischu' on valitettavan usein ainakin allekirjoittaneen suusta kuultu totuus. Käsittämättömän kallis sellainen.

***) Ollaan myös molemmat onnistuneesti ulkoistettu lomamatka Firmalle. Itse tosin lähden viikoksi Gardajärven lämpöön ensisijaisesti ruuanlaittajan roolissa (Aglio & olio on jo aikaa sitten hankittu, nou worries!), mutta silti. Italiaan! Lentokoneella! Tax Free! 4 minimiestä ja uima-altaat! Aaaack!