Uimahallin naisten sauna on päiväsaikaan ihan käsittämättömän armollinen
paikka. Lauteilla istuvat vieri vieressä kaiken ikäiset ja muotoiset
naiset, minnekään kiirehtimättä. Ei tarvitse olla mitään, eikä
kenellekään. Löylykauhaa käyttelevä mummo muistaa kysyä lupaa paahtavan
löylyn lisäämiseen noin joka toisella kerralla. Puhutaan hiljaisella
äänellä paikalla olevien ja muualla elävien asiat, kuulumiset ja
sairaudet. Muistellaan uimahallien saapumista Ouluun vuonna 1953, ja
sitä miltä pikkuflikkana tuntui tuolloin uimispuuhat. Heitetään lisää
löylyä, joka aivan kuin keräisi vauhtia kiertäessään saunan.
Pienellä sinisilmäisellä tytöllä on aivan yhtä kiire uimaan kuin aina
aiemminkin. Ei millään malttaisi lämmitellä löylyissä. Samaa tuskailee
suklaisella ihonvärillään joukosta erottuva pieni poikakin. Laudeliinaa
hilataan aina vaan alemmalle ja alemmalle portaalle, kunnes äiti vihdoin
armahtaa lapsukaiset ja päästää heidät pulikoimaan.
Uimisesta - ja elämästä - rasittuneita kankkuja venytetään ja
ravistellaan. Tuskaillaan syksyn sadetta, tai ihastellaan aurinkoista
päivää. Ja heitetään lisää löylyä.
Pitkällä raskaana oleva nainen kertoo vierustoverilleen vauvan
innostuvan uimisen jälkeisestä lämpimästä, ja miettii tulevaa
äitiyttään. Juttukumppanin omat lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa,
kuuluvat asuvan jossain Rysselin tienoilla. Mutta yhteys lapsenlapsiin
on kuitenkin säilynyt, juuri vasta palasivat kesälomiltaan takaisin
kotiin Keski-Eurooppaan.
Ei lasketa mahamakkaroita, ei tuskailla selluliittia tai raskausarpia.
Teini-ikäinen tyttöparvi kiiruhtaa suoraan altaaseen pyyhkeiden takana
piilotellen, muut kulkevat yhteisissä tiloissa pää ylväästi pystyssä ja
hymyssä suin, vaikka maan vetovoima on vuosien aikana jo tehtävänsä
tehnytkin.
Jotenkin toivoisin BB-marioille ja muille omakuvansa kanssa
taisteleville mahdollisuutta päästä todistamaan sitä, mitä vuodet
tekevät meille kaikille. Elämä ei ole Hymyn maksamissa silkkareissa tai
glamörööseissä töröhuulissa. Lasvegaseista ja kosmopoliittisista
jetseteistä nyt puhumattakaan. Elämän koko kaari kaikkine väreineen ja
muotoineen mahtuu naisten saunavuoroon. Sekä uinnin jälkeen nenässä
poreilevaan ananaslimuun.
~ * ~
Tämä teksti oli aikanaan mulle merkityksellinen. Lantion sijoiltaanmenon jälkeen alkoi vihdoin lähes 5 kk kestänyt selkäkipu hellittää - kiitos todella, todella pätevän OMT-fyssarin ja säännöllisen vesijumpan. Uimahallin saunassa on edelleen Sitä Jotain.
Elämältä saa sen, mitä siltä uskaltaa pyytää. Ei enempää eikä vähempää.
6. syyskuuta 2010
18. maaliskuuta 2010
Hajanaisia ajatuksia
Lähtöaamuni oli maailman kaunein. Aurinko paistoi pilvettömältä
taivaalta, ja kotikatuni koskemattomat lumihanget kimaltelivat
talviauringossa. See you. Won't take long. Call me when you get there.
Lähden kotoa, menen kotiin. Kotiin.
En lähtenyt etsimään itseäni Yhdysvalloista. En lähtiessäni tiennyt olevani kadoksissa - olinkohan minä edes? Takaisin tuli kuitenkin toisenlainen tyttö, hän on itsenäisempi, kyynisempi, suvaitsevaisempi, itsekkäämpi. Onnellinen mutta mahdollisesti hieman eksyksissä. Pari kuukautta paluun jälkeen enkä vieläkään tiedä löysinkö itseni vai kadotin? Ehkä pitäisi varata aika ammattiauttajalta.
"Kivan näköistä. Tosi hyviä kuvia. Mistä kaupungista tuo on? Onko tässäkin jotkut bileet?" "Tosi erikoinen tuo kotisi kyllä." Tekee mieli repiä albumi pois ihmisten käsistä, eivätkö ne tajua puhuvansa minun kodistani kun arvostelevat olohuonettani. Ne kääntävät sivuja liian nopeasti, katsovat sivullisen kuvia yhdellä vilkaisulla. Illalla selaan kuvat tuhannennen kerran, katson tarkkaan taas. Ja minä sentään olin siellä.
Ne huokaavat "hyvä kun tulit takaisin". En ehkä ole kertonut että ikävä takaisin jyskyttää ohimoissani. "Pääseehän sinne takaisin." Tiedättekö, ei sinne pääse. Voin matkustaa siihen fyysiseen paikkaan, vetää taas kädellä kuvioita pölyiseen seinään sillä kadulla, jota pitkin kuljin aamuisin metroon. Voin mennä syömään samaan etiopialaiseen ravintolaan, juoda lasillisen samassa baarissa. Voin mennä notkumaan toimistolle, kollegani ainakin muistavat minut. En voi törmätä tuttuihin kasvoihin Friendship Heightsin bussipysäkillä, siinä jossa aina törmäsi johonkuhun. En voi soittaa sisäpuhelimella kollegalle. Kahviloissa kukaan ei pidä minulle paikkaa.
Muiden kokemukset ulkomailla asumisesta kuulostavat etäisesti tutuilta, mutta ei minusta tuolta aina tuntunut. "Suomalaiset ovat tylyjä ja kylmiä", "Täällä kaikki oli sitä samaa mitä aina ennenkin." Huomasin että keskustan kadunkulmissa istuu paljon aikaisempaa enemmän kerjäläisiä. En pidä siitä.
Typerintä on kysyä millaista oli. Tosi kivaa uskomatonta et sinä ymmärtäisi kuitenkaan. Turha yrittää löytää sanoja. Olen ollut poissa puolitoista vuotta. Ihmisillä on ollut oma elämänsä. Päivät ovat hurahtaneet eteenpäin, kuin toistensa vetäminä. Joku on poissa puolitoista vuotta eikä sitä melkein edes huomaa - samalla tavalla minäkään en aina huomannut olevani poissa.
Mistäköhän sitä saisi tietää, että koska goodbye on hyvästi ja koska se on näkemiin?
~ * ~
Tähänkin tunnelmaan palaan säännöllisin väliajoin. Lähtö Jenkkeihin oli puolittain hyvin suunniteltu, ja se antoi vähintäänkin kaksinkertaisesti siihen verrattuna, mitä se minulta otti. Silti edelleen välillä mietin, että noinkohan olin tuolloin ihan selvillä siitä, mitä piirua alle kolmekymppisenä yksin Atlantin yli muuttaminen oikeasti merkkaa. Pimiä eukko, en paremmin sano...
En lähtenyt etsimään itseäni Yhdysvalloista. En lähtiessäni tiennyt olevani kadoksissa - olinkohan minä edes? Takaisin tuli kuitenkin toisenlainen tyttö, hän on itsenäisempi, kyynisempi, suvaitsevaisempi, itsekkäämpi. Onnellinen mutta mahdollisesti hieman eksyksissä. Pari kuukautta paluun jälkeen enkä vieläkään tiedä löysinkö itseni vai kadotin? Ehkä pitäisi varata aika ammattiauttajalta.
"Kivan näköistä. Tosi hyviä kuvia. Mistä kaupungista tuo on? Onko tässäkin jotkut bileet?" "Tosi erikoinen tuo kotisi kyllä." Tekee mieli repiä albumi pois ihmisten käsistä, eivätkö ne tajua puhuvansa minun kodistani kun arvostelevat olohuonettani. Ne kääntävät sivuja liian nopeasti, katsovat sivullisen kuvia yhdellä vilkaisulla. Illalla selaan kuvat tuhannennen kerran, katson tarkkaan taas. Ja minä sentään olin siellä.
Ne huokaavat "hyvä kun tulit takaisin". En ehkä ole kertonut että ikävä takaisin jyskyttää ohimoissani. "Pääseehän sinne takaisin." Tiedättekö, ei sinne pääse. Voin matkustaa siihen fyysiseen paikkaan, vetää taas kädellä kuvioita pölyiseen seinään sillä kadulla, jota pitkin kuljin aamuisin metroon. Voin mennä syömään samaan etiopialaiseen ravintolaan, juoda lasillisen samassa baarissa. Voin mennä notkumaan toimistolle, kollegani ainakin muistavat minut. En voi törmätä tuttuihin kasvoihin Friendship Heightsin bussipysäkillä, siinä jossa aina törmäsi johonkuhun. En voi soittaa sisäpuhelimella kollegalle. Kahviloissa kukaan ei pidä minulle paikkaa.
Muiden kokemukset ulkomailla asumisesta kuulostavat etäisesti tutuilta, mutta ei minusta tuolta aina tuntunut. "Suomalaiset ovat tylyjä ja kylmiä", "Täällä kaikki oli sitä samaa mitä aina ennenkin." Huomasin että keskustan kadunkulmissa istuu paljon aikaisempaa enemmän kerjäläisiä. En pidä siitä.
Typerintä on kysyä millaista oli. Tosi kivaa uskomatonta et sinä ymmärtäisi kuitenkaan. Turha yrittää löytää sanoja. Olen ollut poissa puolitoista vuotta. Ihmisillä on ollut oma elämänsä. Päivät ovat hurahtaneet eteenpäin, kuin toistensa vetäminä. Joku on poissa puolitoista vuotta eikä sitä melkein edes huomaa - samalla tavalla minäkään en aina huomannut olevani poissa.
Mistäköhän sitä saisi tietää, että koska goodbye on hyvästi ja koska se on näkemiin?
~ * ~
Tähänkin tunnelmaan palaan säännöllisin väliajoin. Lähtö Jenkkeihin oli puolittain hyvin suunniteltu, ja se antoi vähintäänkin kaksinkertaisesti siihen verrattuna, mitä se minulta otti. Silti edelleen välillä mietin, että noinkohan olin tuolloin ihan selvillä siitä, mitä piirua alle kolmekymppisenä yksin Atlantin yli muuttaminen oikeasti merkkaa. Pimiä eukko, en paremmin sano...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)