8. elokuuta 2007

080895

Jokaiselle nuorelle, myös minulle tuli hetki, jolloin alkoi tehdä mieli maailmalle. Muualle. Irti. Olin kokenut kielikurssit ja nuorille turisteille tarkoitetut houkutukset. Pitäisi päästä pidemmälle ja pidemmäksi aikaa.
Kotipesän reunat kolisivat yhä kuuluvammin, ehkä jopa yllätyksenä vanhemmilleni. Nytkö jo? Ei hennoisi vielä päästää. Eikö kuukauden kielikurssi riittäisi? Entä jos tulee ikävä tai ei pärjää? Eihän vaihtovuosi edes ole perinne, meidän suvussa? Toisaalta haluttaisiin antaa minulle uusia ulottuvuuksia, kun ei aikanaan itse päästy.

Elokuun kahdeksantena käymme koko porukalla torilla aamukahvilla. On vaikea esittää maailmannaista, kun kyynelten nieleskelemiseen menee suurin osa ajasta. ”On joo, tosi jännä lähteä,” on pakko vastata kaikille kysyjille. Vaikka itse asiassa mieli tekisikin käpertyä peiton alle ja unohtaa koko vuosi. Kenen idea tämä edes oli..?

Viimeisen oltermannileivän ja kylmän maitolasillisen jälkeen iskä pakkaa matkalaukkuni autoon ja patistelee minuakin kyytiin. On pakko kohdata todellisuus. Halaan pikkuveljeä ja rapsutan kissaa. Halaan siskoja, kolmesti. Niitä kaikkia. On vaikea sanoa rakastavansa, mutta silti ihan pakko. Äiti on halausjonossa viimeisenä. En osaa sanoa mitään. Eikä äitikään. Parempi ehkä niin. En uskalla katsoa taakseni, kun lähden viimein kohti autoa. Matkaan. Maailmalle.

Automatka lentokentälle tuntuu epätodelliselta. Niin lähellä kotia, mutta niin kaukana. Jätän mielessäni hyvästit naapurin postilaatikolle, sille bussipysäkille jolta aina aamuisin koulumatkani aloitin. Parhaan kaverin kotitalokin osuu matkamme varrelle.

Iskä yrittää kannustaa nyyhkyttävää lastaan. Mitä ylipäätään voi edes sanoa esikoiselleen, joka räpistelee siipiään. Ensimmäistä kertaa oikeassa elämässä. ”Soitahan nyt sitten, kun pääset perille.” ”Kyllä sitä vuoden kestää vaikka aidan seipäänä.” ”Jos hätä tulee, niin tulen kyllä hakemaan. Ihan välittömästi.” Loppumatkasta isäkin istuu ihan hiljaa. Sateesta huolimatta aurinkolasit silmillään.

Kentällä on täysi hulina päällä. Matkakuume alkaa nousta. Nytkö jo maailmalle? Ja vielä ikkunapaikka. Mukavan näköisiä lähtijöitä nuo muutkin. Vanhemmat poukkoilevat lähtöselvityksessä kuin peurat ajovaloissa. Odotuksen voi suorastaan tuntea.

Järjestön edustaja komentaa passintarkastukseen. Iskä halaa, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Itku pääsee, vaikka mieli tekeekin maailmalle. ”Nähdään vuoden päästä. Pidä itsestäsi huolta. Ja hyvää matkaa!

Ja kertoo myöhemmin, että radiossa vuonna 1995 heti lähtöni jälkeen soinut Björkin biisi ”Oh, it’s so quiet” tuo edelleenkin hänen mieleensä tuon yhden yksittäisen hetken.

~  *   ~
Tästä alkoi mun elämäni ensimmäisen osan (16 vuotta tästä hetkestä eteenpäin) määritellyt matka maailmalle. Vaihtovuosi maissipellon reunalla michiganilaisessa pikkukylässä toi seuraavien vuosien aikana mukanaan tusinoittain ihania, rakkaita ystäviä; työreissuja eri puolille maailmaa; turhautumista ja suuria onnistumisen kokemuksia; itkuja, nauruja, pieniä paskahalvauksia, hysteerisiä hihityksiä mitä omituisimmissa paikoissa; ja ennen kaikkea uskoa maailman parantumiseen, yksi nuorisolainen kerrallaan. Edelleen uskon asiaan, kaikesta huolimatta - ja erityisesti uskon Gandhin sanontaan: 'Be the change you want to see in the world.'