Lähtöaamuni oli maailman kaunein. Aurinko paistoi pilvettömältä
taivaalta, ja kotikatuni koskemattomat lumihanget kimaltelivat
talviauringossa. See you. Won't take long. Call me when you get there.
Lähden kotoa, menen kotiin. Kotiin.
En lähtenyt etsimään itseäni
Yhdysvalloista. En lähtiessäni tiennyt olevani kadoksissa - olinkohan
minä edes? Takaisin tuli kuitenkin toisenlainen tyttö, hän on
itsenäisempi, kyynisempi, suvaitsevaisempi, itsekkäämpi. Onnellinen
mutta mahdollisesti hieman eksyksissä. Pari kuukautta paluun jälkeen
enkä vieläkään tiedä löysinkö itseni vai kadotin? Ehkä pitäisi varata
aika ammattiauttajalta.
"Kivan näköistä. Tosi hyviä kuvia. Mistä
kaupungista tuo on? Onko tässäkin jotkut bileet?" "Tosi erikoinen tuo
kotisi kyllä." Tekee mieli repiä albumi pois ihmisten käsistä, eivätkö
ne tajua puhuvansa minun kodistani kun arvostelevat olohuonettani. Ne
kääntävät sivuja liian nopeasti, katsovat sivullisen kuvia yhdellä
vilkaisulla. Illalla selaan kuvat tuhannennen kerran, katson tarkkaan
taas. Ja minä sentään olin siellä.
Ne huokaavat "hyvä kun tulit
takaisin". En ehkä ole kertonut että ikävä takaisin jyskyttää
ohimoissani. "Pääseehän sinne takaisin." Tiedättekö, ei sinne pääse.
Voin matkustaa siihen fyysiseen paikkaan, vetää taas kädellä kuvioita
pölyiseen seinään sillä kadulla, jota pitkin kuljin aamuisin metroon.
Voin mennä syömään samaan etiopialaiseen ravintolaan, juoda lasillisen
samassa baarissa. Voin mennä notkumaan toimistolle, kollegani ainakin
muistavat minut. En voi törmätä tuttuihin kasvoihin Friendship Heightsin
bussipysäkillä, siinä jossa aina törmäsi johonkuhun. En voi soittaa
sisäpuhelimella kollegalle. Kahviloissa kukaan ei pidä minulle paikkaa.
Muiden
kokemukset ulkomailla asumisesta kuulostavat etäisesti tutuilta, mutta
ei minusta tuolta aina tuntunut. "Suomalaiset ovat tylyjä ja kylmiä",
"Täällä kaikki oli sitä samaa mitä aina ennenkin." Huomasin että
keskustan kadunkulmissa istuu paljon aikaisempaa enemmän kerjäläisiä. En
pidä siitä.
Typerintä on kysyä millaista oli. Tosi kivaa
uskomatonta et sinä ymmärtäisi kuitenkaan. Turha yrittää löytää sanoja.
Olen ollut poissa puolitoista vuotta. Ihmisillä on ollut oma elämänsä.
Päivät ovat hurahtaneet eteenpäin, kuin toistensa vetäminä. Joku on
poissa puolitoista vuotta eikä sitä melkein edes huomaa - samalla
tavalla minäkään en aina huomannut olevani poissa.
Mistäköhän sitä saisi tietää, että koska goodbye on hyvästi ja koska se on näkemiin?
~ * ~
Tähänkin tunnelmaan palaan säännöllisin väliajoin. Lähtö Jenkkeihin oli puolittain hyvin suunniteltu, ja se antoi vähintäänkin kaksinkertaisesti siihen verrattuna, mitä se minulta otti. Silti edelleen välillä mietin, että noinkohan olin tuolloin ihan selvillä siitä, mitä piirua alle kolmekymppisenä yksin Atlantin yli muuttaminen oikeasti merkkaa. Pimiä eukko, en paremmin sano...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihana olet, mielipiteinesikin.